Muistan ensimmäisen hääkuvauskeikkani varmasti ikuisesti. Kaikki se jännitys ilmassa, joka oli lähes käsin kosketeltavaa. Olin assistenttina toiselle valokuvaajalle, ja pääsin harjoittelemaan dokumentaarista hääkuvausta ”kakkoskuvaajana”, omalla pikku harrastelijakamerallani jolla siihen aikaan paljon kuvasin. Omaan elämääni ei ollut tätä ennen sattunut sukulaisten tai kavereiden häitä, joissa olisin päässyt harjoittelemaan, joten ensimmäiset hääkuvani menivät ”ihan oikealle asiakkaalle”. Vaikka tässä tapauksessa olikin toisen vastuulla, että juhlasta saadaan onnistuneet otokset, niin muistan elävästi sen tunteen, pienen pelon, joka sanoo että sinulla ei ole varaa epäonnistua, nämä häät juhlitaan tänään, ja vain tänään. Ja ehkä myös se tietynlainen kokemattomuus, kun hääjuhlissa ei aikaisemmin juuri ollut tullut oltua edes vieraana, jännitti.

Päivä alkoi pienellä visiitillä kampaamoon, jossa morsiammelle tehtiin meikkiä ja kampausta. Itse tapasin tulevan avioparin tässä hetkessä ensimmäistä kertaa, kun kokeneempi kuvaaja oli jo aikaisemmin heidän kanssaan suunnitellut päivän kulkua ja tehnyt kihlakuvatkin. Uskomattoman kaunis morsian sai melkein sydämeni jättämään lyönnin välistä, ja se hetki kun sulhanen hänet tapaa ensimmäisen kerran sinä päivänä – en unohda sitä ilmettä koskaan. Viimeistään siinä vaiheessa tajuntaan iskeytyi, miten isoja tunteita päivä tulisi pitämään sisällään, miten paljon rakkautta ja onnen kyyneliä.

Siirrymme ottamaan potrettikuvia kauniiseen Ainolan puistoon. Itse touhuilen assistentin hommissani auttaen pääkuvaajaa valaisun ja muun tarvittavan kanssa, ja seurailen kuvauksen etenemistä. Tunteellisenä ihmisenä itku oli herkässä ja jokusen kyyneleen taisin tirauttaakin. Nämä ihmiset olivat niin onnellisia, niin toisiaan varten tehtyjä. Mietin jo siinä vaiheessa, että voiko ihmisellä olla upeampaa työtä, kuin päästä seuraamaan kahden toisiaan rakastavan ihmisen rakkaustarinaa, ja tallentamaan kameralle ne kaikkein suurimmat tunteet ja hetket. Sen, kun toinen kuiskaa korvaan että rakastan sinua. Sen katseen, joka on uppoutunut niin syvälle toisen silmiin.

Potrettikuvien jälkeen vuorossa on vihkiminen Oulun tuomiokirkolla, ja tässä vaiheessa pääsen itsekin kaivamaan kamerani esille. Saan kokeneemmalta hieman ohjeita ja hyviä vinkkejä, mutta muuten hän kannustaa minua käyttämään omaa visuaalista silmääni, tekemään itseni näköisiä kuvia, harjoittelemaan. Ja niin minä teenkin. Annan kameran laulaa. Kuvaan kaikkea, joka viehättää minua, pienistä yksityiskohdista laajempiin kokonaisuuksiin. Yritän muistaa vihkiseremonian tärkeimmät hetket, jotta osaan olla valmiina kamerani kanssa. Haluan kuitenkin ikuistaa myös juhlavieraiden tunnetiloja: niin hymyjä, kuin kyyneliäkin. Hyvin pian minulla on sellainen flow päällä, että unohdan aikaisemman pelkoni ja jännitykseni. Tämähän on aivan ihanaa puuhaa.

Hääjuhlaa siirryttiin viettämään Uudelle seurahuoneelle, ja alkuhälinän jälkeen tunnelma rauhoittuu ja rentoutuu. Nostetaan alkumaljat, bestman pitää puheen, ja sen jälkeen juhla voi alkaa.

Vaikka päivä oli pitkä, ja kuvien käsittelyyn ja toimitukseen kulunut aika vielä pidempi, olin aivan haltioissani. Tiesin heti, että tämä tulee vielä olemaan minun juttuni. Vaikka rakastan valokuvauksen kaikkia muotoja, halusin erikoistua juurikin hääkuvaukseen. Halusin olla todistamassa sitä, että maailmassa on rakkautta, ja että ihmiset välittävät toisistaan. Ja tässä sitä nyt ollaan.